GEO - Uusi ikkuna maailmaan

Kolumni: Hannu-Pekka Björkman

Kauneus Clauden peilissä

Hannu-Pekka Björkman

Sveitsiläinen filosofi Henri Amiel kirjoitti, että maisema on aina mielentila. Lapsuuden maisemissa kulkeminen todentaa lauseen hyvin. Niitä leimaavat ajan tuoma kerroksellisuus ja emootiot. Kysymys ei ole estetiikasta tai kauneudesta vaan pikemminkin heijastumista. Katsomme maisemaa tai rakennuksia ja näemme itsemme tai pikemminkin elämme jotakin itsessämme uudelleen.

Rakkaiksi ja merkitykselliseksi muodostuvat elämässämme ne paikat, joissa koemme olevamme eheitä. Siksi lapsuuden maisemat ovat kiinnittyneet meihin niin vahvasti. Lapsena otamme maailman vastaan kuin runon. Intuitiivisesti ja välittömästi. Se jättää jäljen ja muokkautuu muistoksi olemisen kokonaisuudesta ja intensiivisyydestä.

Myöhemmin tuota tilaa on vaikea saavuttaa. Aikuisen rationaalisuuden ja itseanalyysin keskeltä saavutamme siitä ainoastaan sirpaleita, fragmentteja. Poeettinen uneksinta, joka on lapsuuden mielentila, on kuitenkin keino eheyttää maailma.

Ranskalainen ajattelija Gaston Bachelard kirjoittaa kirjassaan Tilan poetiikka: ”Päämääräni on osoittaa, että uneksinta antaa meille sielun, että yksi poeettinen kuva kantaa todistusta sielusta, joka löytää oman maailmansa, maailman, jossa se haluaisi elää ja joka on elämisen arvoinen.”
Kautta aikain ihmiset ovat koettaneet nähdä maiseman runon tai myytin läpi. Poeettiset kuvat syntyvät sekä mielessämme että ulkoisina havaintoina toisiaan ruokkien.

1700 ja 1800-luvuilla matkailijat ja taidemaalarit kuljettivat mukanaan niin kutsuttua Clauden lasia. Se oli tummennettu, kämmenen kokoinen kupera peili, jota säilytettiin puulaatikossa tai nahkakansissa kirjojen tapaan. Laite sai nimensä 1600-luvulla eläneeltä ranskalaiselta maisemamaalarilta Claude Lorrainilta. Maisemaa katsottiin selin peilin kautta. Peili rajasi näkymän ja muunsi sen samaan aikaan miniatyyriksi. Värisävyjen siirtymät muuntuivat pehmeiksi ja valojen ja varjojen kontrastit syvenivät.

Aikalaisten mukaan Clauden peiliin katsomalla maisema ei toistunut sellaisena kuin se oli, vaan sellaisena kuin sen olisi pitänyt olla. Peili tarjosi taiteilijan katseen maisemaan. Syntyi poeettinen kuva, joka korosti ajan pittoreskeja ihanteita.

Pilvisiä, synkkiä päiviä varten oli olemassa omat hopeoidut peilinsä, jotka kirkastivat maiseman. Aika ajoin tunnen tarvetta tarkastella maailmaamme Clauden lasin avulla. Jokainen runollinen kuva, joka synnyttää kauneuden kokemuksen, sisältää pelastuksen siemenen.

Hannu-Pekka Björkman työskentelee näyttelijäntyön professorina Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Hän on näytellyt lukuisissa rooleissa teatterissa, elokuvissa sekä televisiosarjoissa. Björkman on kirjoittanut kolme kirjaa, joista viimeisin, esseeteos Välähdyksiä peilissä, ilmestyi vuonna 2014.

  • Suosikit
  • Firefox
  • del.icio.us
  • Google
  • ie
GEO International