GEO - Uusi ikkuna maailmaan

Kolumni: Merja Salo

Kiusallinen kuolema

Merja Salo

Kesken kepeän rupattelun yksi pöytäseurueestamme mainitsi hankkineensa itselleen hautapaikan. Ohimennen, kuin minkä tahansa arkisen kuulumisen. Kiusaantunut hiljaisuus laskeutui ja kesti pitkään. Tiesimme kyllä kaikki hänen sairastuneen vakavasti, mutta oliko tämä nyt oikea paikka ja ajoitus?

Hiljaisuuden viipyillessä moni mietti samaa: mihin minut pannaan kuoltuani? Kuusikymppistenkin elämässä loppusijoituspaikka on arkaluonteinen ja ahdistava asia, jota ei mielellään vielä ajatella, saati järjestellä. Sairastuneen ystävämme päätös hankkia itselleen mieluinen hautapaikka vanhalta kotipaikkakunnaltaan oli kaikille meille odottamaton ja samalla kiusallinen muistutus väistämättömästä.

Tunnelma keveni, kun joku kertoi naapuristaan. Käsistään taitava maalaismies oli veistänyt itse arkkunsa ja säilytti siinä vuosikaudet kuivattua leipää. Onnistuisiko nyky-yksiössä? Itse muistin luokkaretken Valamon luostariin, jossa oppaana ollut munkki mykisti ja jähmetti levottomat teinit kertomalla luostarin vanhimmaksi eläneestä asukkaasta. Hän oli nukkunut vuosikymmenet arkussa muistuttaakseen itseään kaiken katoavaisuudesta. Teinien ilmeistä näkyi isosti respektiä. Kenen kantti riittäisi samaan?

Hautapaikan varannut ystävä kertoi tuntevansa suurta helpotusta nyt, kun tiesi missä lepäisi. Levollinen rauha ja jopa iloisuus oli vallannut hänet hautausmaalla. Hän oli päättänyt kohtalostaan itse niin pitkälle kuin se oli mahdollista. Onnittelimme, ja illan mittaan yhä enemmän myös ihailimme häntä.

Tapaamisen jälkeen mietin, miksi kuolemasta puhuminen on nykyisin kiusallista ja vaivaannuttavaa. Ranskalainen kulttuurihistorioitsija Philippe Ariès on kirjoissaan kuvannut sitä, miten kuolemasta on tullut yhä torjutumpi ja näkymättömämpi länsimaisessa kulttuurissa. Aikaisemmin odottamatonta äkkikuolemaa pidettiin onnettomana ja huonona, kun taas nykyisin moni soisi lähtevänsä juuri siten. Ennen hyvä kuolema oli ennakoitu ja spektaakkelimainen. Kuoleva esitti siinä keskeistä osaa viimeisine sanoineen ja koolle kutsuttuine hyvästelijöineen.

Toinen ranskalainen, kulttuurifilosofi Roland Barthes väittää kuoleman olevan jo niin kätketty, että kohtaamme sen enää valokuvissa. Hän ei tarkoita sotaa ja väkivaltaa esittäviä kuvia vaan kaikkia valokuvia. Ne muistuttavat meille jatkuvasti kohteestaan: tuo on ollut olemassa. Ja vakuuttaessaan olemassaolosta ne samalla muistuttavat, että kohde on myös kuollut tai ainakin kuoleva.

Tallentaessaan jatkuvasti meitä ympäröivää maailmaa valokuvaajat ovat Barthesin mielestä kuoleman asiamiehiä maallistuneessa kulttuurissa.

Sellaisena toimin itsekin ottaessani pöytäseurueestamme kuvan.

Merja Salo on palkittu kuvallisen viestinnän ja valokuvauksen professori Aalto-yliopistossa. Hän on tutkinut mainoskuvia, kuvajournalismia ja suomalaista muotivalokuvausta sekä julkaissut niistä kirjoja. Salon tuorein kirja Jokapaikan valo-kuva ilmestyi joulukuussa 2015. Se kertoo suomalaisen valokuvauksen digitalisoitumisesta.

  • Suosikit
  • Firefox
  • del.icio.us
  • Google
  • ie
GEO International