Kolumni: Elina Hirvonen
Kivun kulttuuri
Apua. Miten afrikkalaiset naiset kestävät tämän? Miten minun isomummini, kahdentoista lapsen äiti kesti?” Näitä mietin Kätilöpiston sairaalassa kesäkuun alussa katsellessani nukkuvaa esikoistani, maailman suloisinta tyttövauvaa. Pitkä ja kohtuullisen vaikea synnytys oli hurja kokemus, matka kipuun, jollaista en tiennyt olevan olemassa.
Samalla, ammattinsa osaavien kätilöiden ja lääkäreiden keskellä ja huipputason kivunlievityksen äärellä ajattelin Sambiaa, maata jossa asuin kaksi vuotta, ja josta palasimme talvella 2009 Suomeen. Tiesin, että sambialaisissa kylissä naiset synnyttävät lapsensa usein yksinkertaisten majojen lattialla, siivoavat jäljet itse mukanaan tuomalla kankaalla ja sitovat lähtiessään vauvan selkäänsä toisella kankaalla.
Ja ajattelin isomummiani, uupuneen näköistä naista, joka synnytti kaksitoista lasta saunassa välillä yksin, välillä tutun kylän naisen avustamana. Tiesin sen kaiken, mutta oman synnytykseni jälkeen yritin entistä enemmän kuvitella, miltä synnytys sellaisissa oloissa tuntuu.
Aloin etsiä tutkimustietoa eri kulttuurien naisten kokemuksista ja suhtautumisesta synnytyskipuihin. Kävi ilmi, että suhtautuminen kipuun ja sen ilmaisemiseen vaihtelee kulttuurista toiseen. Tutkimusten mukaan hongkongilaiset naiset arvostavat mahdollisimman kivutonta synnytystä, koska siinä naiset itse voivat säilyttää kontrollin. Guatemalalaiset naiset taas korostivat synnytyskipujen stoalaista hyväksymistä ja synnyttämistä pyhänä tapahtumana, johon kuuluu kivun ja onnen paradoksi, ja jossa on tärkeää luottaa Jumalaan.
Joissakin afrikkalaisissa kulttuureissa kuten Sierra Leonen mendejen ja eleläafrikkalaisten zulujen keskuudessa synnyttävän naisen ei sallita pitää lainkaan ääntä synnytyksen aikana. Hiljaisuuden vaatimusta perustellaan puolisoilla: perinteiset lapsenpäästäjät pelkäävät, että jos nainen itkee synnytyksen aikana, aviomies suuttuu ja syyttää lapsenpäästäjää virheistä tai pahasta magiasta.
Swasimaan yliopiston tutkija Vilakati Cynthia Zodwa on tutkinut mosambikilaisten naisten kokemuksia synnytyskivuista. Hänen tutkimuksessaan monet naiset kokivat olevansa synnyttäessään hyvin yksin. Mosambikissa synnytystä pidetään tiukasti naisten asiana, johon lasten isillä ei ole lupa osallistua. Zodwan haastattelemat naiset kokivat saaneensa hyvin vähän emotionaalista tukea synnytyksessä avustaneilta lapsenpäästäjiltä ja kylän naisilta. Naisten yleisimmin käyttämät kivunlievityskeinot olivat hierominen, huohotus ja käveleminen – lääkkeellistä kivunlievitystä saivat vain harvat.
Kaikissa tutkimuksissa naiset korostivat synnytyksen paradoksia: sitä, että äärimmäinen kipu ja äärimmäinen onni ovat läsnä samaan aikaan.
Isomummillani, torpparinaisella, jonka kaikki lapset nukkuivat vanhempien kanssa torpan ainoassa huoneessa, taas oli tapana huokaista: ”Kyllä kuusi vielä kesti, mutta se seitsemäs...” Seitsemäs oli minun äitini äiti. Hänen jälkeensä isomummille syntyi vielä viisi lasta. En koskaan tavannut häntä, mutta äiti on kertonut hänen olleen aina uupuneen, viluisen ja ikäistään vanhemman näköinen.
Elina Hirvonen (s. 1975) on helsinkiläinen kirjailija, toimittaja ja dokumenttielokuvaohjaaja. Hirvonen asui kaksi vuotta Sambian Lusakassa, ja hän on työskennellyt elokuvantekijänä ja toimittajana useissa Afrikan maissa. Hirvosen toinen romaani, Kauimpana kuolemasta, ilmestyi keväällä 2010.
Teksti: Elina Hirvonen
|
