GEO - Uusi ikkuna maailmaan

Kolumni: Hannu-Pekka Björkman

Mestarin hiljaisuus

Milanossa Santa Maria delle Grazien luostarin ruokasalissa sijaitsee eräs maailman kuuluisimmista maalauksista: Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen. Joitakin vuosia sitten matkustin Milanoon tutkimaan maalausta. Vuonna 2003 amerikkalainen kirjailija Dan Brown oli julkaissut hirvittävän tekeleensä Da Vinci -koodi, jonka myötä maalaus oli muuntunut populaariksi kuvastoksi ja koki taiteellisen inflaation. Saman kohtalon on kokenut muun muassa Edward Munchin Huuto-maalaus. Kopioiden muuntuessa t-paidoiksi, mukeiksi ja hiirimatoiksi kadotamme alkuperäisen teoksen merkityksen ja voiman. Myönnän, että odotukseni eivät olleet korkealla Viimeisen ehtoollisen suhteen.

Hannu-Pekka Björkman

Museoksi muuntuneeseen luostariin pääsee ainoastaan kymmenen ihmistä kerrallaan. Ruokasaliin, jossa maalaus sijaitsee, kuljetaan useiden ilmatiiviiden ovien kautta tarkan valvonnan alaisena. Maalauksen katseluun on varattu viisitoista minuuttia ryhmää kohti.

Muistan kuinka seurueemme hiljeni kulkiessamme ovien läpi. Kaupungin äänet vaimenivat ja kuolivat kokonaan, aivan kuin olisimme astuneet ajassa taaksepäin. Ruokasaliin astuessamme oli hiirenhiljaista.

Se, mitä koin ja näin seuraavan viidentoista minuutin aikana, oli täysi yllätys. Viimeisen ehtoollisen vaikutus oli järisyttävä. En kyennyt puhumaan liikutukseltani. Kaikki arvioinnit ja huomiot tukehtuivat kurkkuuni. Luostarin ruokasalissa oli läsnä vain maalauksen hiljaisuus ja valo. Opetuslasten eleiden herkkyys heidän kysyessään Kristukselta: Herra, en kai minä ole se, joka sinut pettää?

Ajattomuuden kokemus oli voimakas. Aivan kuin tuo nimenomainen hetki kahdentuhannen vuoden takaa olisi vallinnut edelleen.

Leonardo kirjoitti työpäiväkirjaansa: ”Kuinka monet maalaukset ovatkaan säilyttäneet jumalaisen kauneuden kuvan, jonka aika tai kuolema on tuhonnut liian pian, ja niin taidemaalarin työ onkin ollut arvokkaampaa kuin luonnon, hänen opettajansa ja mestarinsa.”

Kokemukseni Viimeisen ehtoollisen äärellä sai minut ajattelemaan taidetta hengellisen transformaation välineenä. Luvallisena ja voimakkaana keinona sielun muokkaamiseen. Jonakin sellaisena, jonka oma aikamme on unohtanut, mutta joka kuitenkin on läsnä taiteessa. Me törmäämme taiteen mysteeriin, jota emme koskaan pysty selittämään, mutta joka saa meidät palaamaan yhä uudelleen taiteen äärelle. Leonardo da Vinci puhui taiteesta äänettömänä tietona, jota ei ole kulutettu tai ymmärretty loppuun, sillä se uudistuu jokaisen sukupolven silmissä. Mestarin siveltimen hiljaisuudessa.

Hannu-Pekka Björkman työskentelee näyttelijäntyön professorina Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Hän on näytellyt lukuisissa rooleissa teatterissa, elokuvissa sekä televisiosarjoissa. Björkman on kirjoittanut myös kaksi kirjaa, joista viimeisin, Kadonneet askeleet: Matkoja aikaan ja taiteeseen, ilmestyi vuonna 2011. Tänä keväänä häneltä ilmestyy uusi esseeteos Välähdyksiä peilissä.

  • Suosikit
  • Firefox
  • del.icio.us
  • Google
  • ie
GEO International