GEO - Uusi ikkuna maailmaan

Kolumni: Merja Salo

Metsän ääni

Suomalainen viihtyy metsässä ja katsoo siitä mielellään kuvia. Kaksi vuotta sitten elokuvateattereihin tuli Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen kuvaama luontodokumentti Metsän tarina. Se veti valkokankaan äärelle yli 80 000 katsojaa. Teatterin pimeydessä koettu itäsuomalaisen metsän elämä havahdutti monen katsojan tajuamaan, miten hieno asia aivan tavallinen metsä voi olla.

Merja Salo 1/2016

Metsien asialla ovat olleet myös valokuvaajat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo. Heidän upea ja palkittu valokuvakirjansa Puiden kansa ilmestyi jo vuonna 1997. Myös näissä kuvissa metsä on myyttinen, merkitystä huokuva paikka.

Kuviin suomalaismetsistä liittyy usein huoli metsien kohtalosta. Tuskin oli Metsän tarina saanut ensi-iltansa, kun uutiset kertoivat yhden sen kuvauspaikoista, Punkaharjun Haarikkojärven ympäristön, olevan uhattuna. Metsäyhtiö UPM oli kaavoittanut 30 tonttia siihen asti luonnontilassa olleelle alueelle, jolla pesivät Suomen eteläisimmät kuukkelit.

Kovalainen ja Seppo ovat tallentaneet kuvausmatkoillaan myös avohakkuualueita eli raiskioita. Ohikulkija voi kuitata raiskion pikaisella silmäyksellä autonsa ikkunasta. Kuvaksi pysäytettynä sama näkymä pakottaa katsojan pysähtymään ja ihmettelemään metsänhoidon menetelmiä.

Suomalaisen valokuvataiteen isä I.K.Inha ilmaisi jo sata vuotta sitten huolensa metsien tilasta kirjoituksessaan Sortunut sävel: ”Kuta enemmän kuljen, sitä enemmän valtaa harmi mieleni, kunnes harmin voittaa painavampi tunne siitä armottomasta köyhtymisestä, jota kohti tässä nopeasti kuljetaan ja joka tukkimetsäin mentyä uhkaa riistää yhä pienempää ja pienempää metsää, kunnes jää vain paljas maa ja lopulta kai ihmistenkin on lähteminen tältä paljaalta maalta. Paljon on meillä vielä luontoa jäljelläkin, mutta metsä, sen suuruus, mahti, syvyys, salaperäisyys, se on meiltä mennyt. Sortunut on luonnon suuri ääni.”

Inhan sanoma on lohduton, mutta saa myös kiinnostumaan metsän tarjoamasta syvyyden ja salaperäisyyden kokemuksesta. Metsän tarinan ja Puiden kansan suosio osoittaa, että nykyihminenkin haluaa kokea metsän jonain myyttisenä ja itseään suurempana, ei pelkkänä puupeltona tai talousmetsänä.

Entä jos kuvien ja kertomusten sijasta menisikin itse metsään? Kokisiko siellä vielä metsän mahdin, jota Inha kutsui ”havun vallaksi”?

Viime kesänä tein kokeeksi retken aarniometsään. Patvinsuon kansallispuistosta Joensuun takaa löytyi pala vanhaa metsää – ja valmis, hoidettu polku kulkijaa varten.

Valokuvaajana ajattelin, että kokisin metsän silmilläni, katsomalla. Tein havaintoja metsän väreistä ja muodoista, rajasin kameran etsimellä näkymiä, zoomasin yksityiskohtia. Metsässä oli hiljaista, kosteaa ja hämärää.

Sitten kuulin äänen: puut narisivat! Aivan kuin metsän eri puolilla olisi avattu ovia. Mihin ne johtivat? Muistin, että ihminen voi joutua ”metsän peittoon”, eksyä kokonaan ja kadota. Narina jatkui, ovet metsän salaisuuteen avautuivat ja sulkeutuivat kutsuvasti ja samalla pelottavasti.

Suljin silmäni ja mietin, uskaltaisinko olla metsässä yötä. Varmaankaan en. Metsässä on yhä ”havun valtaa”, joka yllättää aistimme tavalla, jota emme voi ennalta tietää.

Kirjoittaja työskentelee kuvallisen viestinnän ja valokuvauksen professorina Aalto-yliopiston taideteollisessa korkeakoulussa. Hän on tutkinut mainoskuvia, kuvajournalismia ja suomalaista muotivalokuvausta sekä julkaissut niistä kirjoja.

  • Suosikit
  • Firefox
  • del.icio.us
  • Google
  • ie
GEO International