Alaska
Hyinen veneretki
Veneretki jokea pitkin Kanadasta Alaskaan vaatii huolellista valmistelua. Mutta ennen kaikkea se vaatii sisua. Erämaan olosuhteet ovat rankat, jatkuva sade ja kylmyys masentavat ja jäävuoret hidastavat matkaa. Mahtavat maisemat korvaavat kuitenkin tuskan.
Kivet hehkuvat kiukaalla punaisina ja sihahtelevat veden osuessa niihin. Kuuma höyry hellii ihoamme ja verhoaa meidät pian kokonaan. Huokailemme tyytyväisinä. Vihdoinkin lämpöä!
Koko aamun keräsimme kiviä kaatosateessa ja koko iltapäivän yritimme ruokkia tulta ajopuilla. Sillä aikaa matkaoppaamme rakensivat puunrungoista, risuista, sadekatoksista ja pakkausteipistä rannalle pienen hökkelin, joka ei juurikaan näyttänyt intiaanien hikimajalta, mutta toimi samalla periaatteella. Nyt me kaikki yksitoista matkalaista istumme suurella vaivalla raahattujen kantojen päällä, hikoilemme, nautiskelemme viimeisistä oluttölkeistä ja keräämme rohkeutta hypätä maailman viileimpään kylmäaltaaseen: sinihohtoisten jäävuorten viilentämään Alsekin jäätikköjärveen.
Tämä on viimeinen iltamme Alsekilla. Aamulla melomme Dry Bayhin, joka sijaitsee Alaskan Tyynenmeren puoleisella rannikolla, tyhjennämme ilmat kumiveneistä ja lennämme Cessnoilla takaisin sivilisaation pariin. Olemme matkanneet kaksitoista päivää, 180 kilometriä kanadalaisessa erämaassa. Asumatonta erämaata hallitsevat punaruskeat laavakivikanjonit, natisevat jäätiköt, 5000 metrin korkeuteen kohoavat vuorenhuiput, tiheät aarniometsät, jäävuorten muodostamat kelluvat jättilabyrintit, harmaakarhut ja armoton sää. Taukoamaton sade ja jäätävä kylmyys takaavat jatkuvan vilun.
Jo ennen kuin istahdin yhteen kolmesta kumiveneestä tiesin, että matkasta Kanadan ja Alaskan rajaseuduilla tulisi todellinen seikkailu. Useimmat matkat tänne järjestää alueen erityisolot tunteva matkanjärjestäjä. Retkelle päästäkseen osallistujien on osoitettava, että he ovat hyvässä psyykkisessä ja fyysisessä kunnossa, osaavat toimia ryhmässä ja tottelevat hätätapauksissa ehdottomasti oppaiden käskyjä. Minäkin allekirjoitin viisisivuisen selvityksen, jonka mukaan matkanjärjestäjä ei vastaa onnettomuuksista, jotka aiheutuvat jäätiköiden murtumisesta, maanvyörymistä tai karhujen hyökkäyksistä. Jossakin kohtaa mainittiin varmasti myös se, ettei matkanjärjestäjä ole vastuussa huonosta säästä.
Matkamme alkoi Alsek-joen Dezadeash-sivujoelta, joka sijaitsee Kluanen kansallispuistossa Yukonissa, Kanadassa. Suuntana oli etelä ja Glacier Bayn kansallispuisto Alaskassa, Yhdysvalloissa. Kluanen kansallispuisto on Pohjois-Amerikan suurin yhtenäinen luonnonsuojelualue. Vuonna 1994 Unesco julisti Alsek-joen laakson maailmanperintöluettelon luonnonkohteeksi. Missään muualla maailmassa ei ole yhtä paljon karhuja kuin täällä. Kluanen kansallispuiston portilla meidät toivotti tervetulleeksi kyltti, jossa luki: ”You are in Bear Country”. Pääoppaamme Jock selvitti meille kyltin merkityksen: portista eteenpäin ihmiset ovat vain vieraita karhujen valtakunnassa. Jock käyttää alueen matkailusta nimitystä Low impact travelling, mikä tarkoittaa sitä, että matkailijoiden ei haluta jättävän alueelle jälkiä.
Ryhmäämme kuului kolme jokiopasta, Jock, Mark ja Tyler, sekä kahdeksan 24–73-vuotiasta miestä ja naista Yhdysvalloista, Kanadasta ja Saksasta. Joukossamme oli muun muassa geeniteknikko, opiskelija ja yrityskonsultti. Kaikkia yhdisti se, ettei perinteinen hotelliloma tuntunut houkuttelevalta vaihtoehdolta. Halusimme haasteita. Halusimme näytellä pääosaa omassa seikkailuelokuvassamme.
Purimme varusteita maastoautosta veneiden lastauspaikalla Dezadeash-joen rannalla, kun ohitsemme tassutteli harmaakarhu (Ursus arctos horribilis). Aivan kuten kaikilla karhun alalajeilla, tälläkin otsolla oli niskassaan kyttyrä, joka muodostuu etukäpälien käyttämiseen tarvittavista voimakkaista lihaksista. Karhun häntä on vain pieni töpö, pää massiivinen ja pyöreä. Ohitsemme tassuttelevan karhun kita oli kauhuksemme verenpunainen. Tuijotimme eläintä peloissamme. Emme olleet osanneet kuvitella ensimmäistä näkemäämme karhua näin veriseksi. Jock pysyi tyynenä: kuonon punainen väri oli peräisin karhun mieliruoasta sianpuolukoista. Karhu jatkoi matkaansa meitä huomioimatta.
Karhu ei siis aiheuttanut meille vaikeuksia, mutta sitäkin enemmän harmia aiheutti rannalla ujeltava tuuli. Jo viiden minuutin kuluttua huomasin, että villamyssyni ei ollut riittävän lämmin Yukonin kesään. Pohjanmeren tuulissa testatut vaellushousuni laskivat vahapinnan läpi niin paljon kylmyyttä, että minun piti pukea päälleni lämpökerrasto.
Muodostimme ketjun ja heittelimme vesitiiviisiin säkkeihin ja laatikoihin pakatut leiriytymisvälineet, vaatteet ja ruokatarvikkeet kumiveneisiin. Maakotka (Aquila chrysaetos) kaarteli yllämme ja trumpettijoutsenperhe (Cygnus buccinator) ui kiivaasti kohti rantaa. Lopulta oli aika lähteä matkaan, mutta ei airojen ja melojen avulla, kuten olimme kuvitelleet. Kova tuuli esti sen. Oppaamme pukeutuivat kahluuhousuihin, sitoivat hinausköydet lanteilleen ja vetivät veneitä myötävirtaan. Ryhmämme vanhin jäsen, 73-vuotias Patricia vihelsi kunnioittavasti näille voimapakkauksille. Kumiveneet lipuivat virrassa kuin hidastetussa filmissä.
Noin 50 metrin levyinen Alsekin sivujoki kulki laaksossa, jonka molemmilla reunoilla vuorenseinämät kohosivat kohti taivasta. Joen yläjuoksulla sijaitsevilta jäätiköiltä irronneet graniitinmuruset olivat värjänneet veden maitomaisen harmaaksi. Rantoja peittivät harvat pensaistot. Vuorimännyt kukoistivat pensasalueiden yläpuolella, ja aivan ylhäällä, puurajan yläpuolella, näkyi hennonvihreitä laitumia. Taustalla pilkottivat Saint Eliasin vuorijonon lumipeitteiset huiput.
Saavuimme kahden tunnin matkan jälkeen ensimmäiseen leiriimme. Ilta-aurinko valaisi maiseman. Sormeni olivat kohmeessa ja korvani jääkylmät. Kaivoin merimiessäkistäni toisen myssyn. Varusteita pakatessani olin miettinyt, voisiko tuota vanhaa myssyä enää edes käyttää, mutta jo ensimmäisenä päivänä ulkoiset seikat olivat menettäneet merkityksensä. Tärkeintä oli pysyä lämpimänä.
Tuulenpuuskia uhmaten taistelin telttani pystyyn 28 minuutissa. Sillä välin oppaamme olivat keränneet puita, tehneet tulen, pystyttäneet käymälät paikkaan, josta saattoi ihailla auringonlaskua, järjestelleet telttatuolit nuotion ympärille, keittäneet keiton ja avanneet viinipullon. Kippis. Olipa koskemattoman luonnon kaipuumme kuinka suuri tahansa, olimme kiitollisia grillatusta lohesta, perunamuusista ja porkkanoista hunajakastikkeessa. Jälkiruoaksi saimme kuumien hiilien välissä paistettua suklaakakkua. Kylläisenä ja onnellisena kaivauduin makuupussiini. Erämaa sai jäädä telttani ulkopuolelle.
Kasvoilleni pudonneet vesipisarat herättivät minut aamukuudelta. Ulkona satoi kuin saavista kaataen, ja minä olin todennäköisesti kasannut telttani väärin. Etsin kuumeisesti sadetakkiani ja -housujani, vedin ne sitten kahden eilisen vaatekerran päälle ja aloin purkaa leiriäni.
Kotona en astuisi tällaisella ilmalla edes ulos ovesta! Huuliltani pääsi hiljainen kirous. Silloin telttanaapurini Desmond, eläkkeellä oleva insinööri, kiirehti apuun käsissään kaksi kupillista kuumaa teetä. Olin liikuttunut. ”Ryhdistäydy nyt”, komensin itseäni. Piristyinkin nopeasti kun huomasin, että oppaamme olivat pystyttäneet melojen ja airojen avulla suojakatoksen, jossa he jo paistoivat munia ja pekonia ja lauloivat yhteen ääneen Singing in the Rain.
Lähdimme taas matkaanja annoimme virran viedä meitä hitaasti eteenpäin. Dezadeash- ja Alsek-jokien yhtymäkohdassa virta laajeni entisestään ja muodosti useita väyliä, joista jotkin olivat yhtä leveitä kuin Dezadeash-joki itse. Jäätikköhiekasta muodostuneet saaret jakoivat virtaa ja yritimme arvioida, oliko rantaan matkaa 200 vai 500 metriä. Ojentelimme kiikareita toisillemme, ja kohta joenuoman oikealla reunalla kohosi yli sata metriä korkea laavavuori. Laavakivi loisti kaikissa ruskean ja oranssin sävyissä siihen lankeavan valon voimasta. Kerran paikalla liikkuneiden magmamassojen voima oli helppo aistia vieläkin. Joenrannan tasaisempiin kohtiin eroosio oli muotoillut pieniä altaita, joiden vesi kimmelsi turkoosina. Näyttikö muinaisuus tältä, näin suurenmoiselta, näin karkealta ja samalla näin kutsuvalta?
”Käymme täällä usein uimassa”, Jock kertoi. ”Yleensä täällä on 18 astetta lämmintä, eikä kahdeksan, kuten tänään. Näettekö tuon linjan tuolla ylhäällä?” Jock jatkoi osoittaen kalliota, jonka väri vaihtui 20 metriä päidemme yläpuolella.”Linja osoittaa, kuinka korkealla vesi oli 150 vuotta sitten, kun tulva toi Lowell-jäätiköltä valtavia jää- ja vesimassoja Alsek-jokeen.”
Tuntia myöhemmin oppaat ohjasivat veneemme ohi miehenkokoisten valkoisten graniittilohkareiden, jotka Kluanen kansallispuistossa sijaitseva jäätikkö on kerran kuljettanut tänne saakka. Jäätikkö on maailman suurin napa-alueiden ulkopuolinen jääkenttä.
Mustakarhu vietti siestaansa yhden lohkareen päällä. Hämmästyttävää kyllä, saatoimme haistaa karhun. Kylläpä se lemusi!
Karhu numero kolme, tällä kertaa harmaakarhu, osui tiellemme ollessamme kävelyllä uuden leirimme takana olevalla mäellä. Tuijotin 30 metrin päässä olevaa karhua kauhusta kankeana. Tein juuri niin kuin ei pitäisi. Karhun tullessa vastaan katse pitäisi nimittäin painaa alas. Karhu nousi takajaloilleen ja oli oman arvioni mukaan vähintään kahden metrin korkuinen. Eläimen valtavat lihakset peittyivät kiiltävän turkin alle. Karhuilla ei ole ilmeitä, joiden perusteella niiden mielentilan ja aikomukset voisi tulkita. Pitäisikö minun juosta karkuun, jäädä paikoilleni vai käydä sikiöasentoon ja näytellä kuollutta? Olimme kyllä saaneet toimintaohjeet, mutta nyt olin yksinkertaisesti jähmettynyt paikoilleni.
”Pysykää rauhallisina”, Jock huusi lujalla äänellä. ”Karhu ei hyökkää ihmisryhmän kimppuun. Huitokaa ja olkaa äänekkäitä, se saa karhun lähtemään tiehensä!” Oma suuni oli liian kuiva päästämään äännähdystäkään, mutta muut alkoivat huutaa, huiskia ja hyppiä. Karhu tuhahti, pudisti päätään, pudottautui neljälle jalalle ja häipyi pusikkoon. Jock pani karhusumutteen, hätätapauksissa käytettävän kyynelkaasun tapaisen aineen, takaisin vyölleen.
Jock korosti, että karhujen hyökkäykset ovat erittäin harvinaisia. Kohtaamiset loukkaantuneen yksilön, poikastensa kanssa liikkuvan emon sekä haaskalla olevan karhun kanssa ovat kuitenkin vaarallisia. Illalla, kun nautimme lämmittävän nuotion äärellä jo kolmatta viinilasillista, Tyler kertoi karhuseikkailuistaan. Hän kertoi turisteista joiden kasvoja karhu oli nuollut ja kollegoista jotka olivat irtisanoutuneet työstään sen jälkeen, kun karhu oli ravistellut heidät alas puusta. Oppaat olivat kyllä selviytyneet hengissä mutta säikähtäneet pahanpäiväisesti.
Aamulla heräsimme pakkassäähän. Kaksi lämpökerrastoa, ylimääräinen villapaita, hattu ja sadeasu olivat jo muodostuneet vakiovarusteiksi. Olimme tuskin päässet matkaan, kun vettä alkoi taas sataa kaatamalla. Vedin hupun kasvojeni suojaksi, ja vieressäni melova Maxine kietoi huivin nenänsä peitoksi. Olimme kuvitelleet sään aivan toisenlaiseksi, mutta nautimme silti mahtavista maisemista ja laakson jylhästä autiudesta.
Tiukan mutkan jälkeen silmiemme eteen levittäytyi Lowell Laken järvi. Näkymä hyvitti kosteuden ja kylmyyden aiheuttaman tuskan. 65 kilometrin pituinen jäätikkö luikerteli lumihuippuisten vuorten välissä kohti Alsekia. Se näytti uskomattoman kauniilta. Jäävirrasta murtuvien ja järveen putoavien jäälohkareiden räsähdykset huumasivat korviamme. Ohitsemme lipui syvänsinisinä hohtavia pieniä jäävuoria. Leirin takana olevalla, lähes pystysuoralla jyrkänteellä kiipeili valkoisia lumivuohia. Eläimet eivät välittäneet vähääkään tuulenpuuskista, jotka lennättivät jäätikköpölyä ilmassa ja ahavoittivat kasvomme. Pureva tuuli tuntui toisarvoiselta mahtavaa maisemaa katsellessa. Hubbard-Kennedy-Alverstone-vuorijonon huiput hennon roosaa pilvipeitettä vasten saivat aikaan onnenväristyksiä. Tämän jälkeen tuuli ja sade eivät voisi enää lannistaa meitä.
Myöhemmin loikoilimme tuntikausia ruohikossa ja nautiskelimme näkymästä. Kun palasimme leiriimme, meitä tervehti kolme baarimikkoa improvisoidun baaritiskin takaa. Oppaamme olivat nostaneet veneen tuulensuojaksi ja tarjoilivat auringonlaskun aikaan täydellistä Happy Hour -juomaa: ikivanhalla jäätikköjäällä viilennettyä Gin Tonicia.
Olimme viettäneet jo useita päiviä villissä luonnossa. Tuntui, että pakkasta olisi ollut 30 astetta, vaikka lämpömittarin lukema näytti neljää lämpöastetta. Melominen ja muu puuhastelu olivat kovettaneet käteni, enkä tarvinnut enää käsineitä. Myssyni – turhamaisuuteni viimeisen jäänteen – pidin kuitenkin aina päässäni, sillä en päässyt pesemään hiuksiani joka aamu.
Matkamme suurimpia haasteita olivat Lava Northin kosket. Koskissa Alsekin vauhti kiihtyy, jäiset aallot lyövät kivien yli ja vesi muodostaa pyörteitä, jotka voivat imaista koko lautan upoksiin. Ainakin kaksi sivua allekirjoittamassani sopimuksessa käsitteli koskiin liittyviä vastuukysymyksiä. Jock antoi oivan turvallisuusvinkin: ”Jos putoatte veteen, muistakaa jatkaa hengittämistä. Jääkylmän veden aiheuttama sokki saattaa johtaa siihen, että hengittäminen unohtuu. Sitten uikaa rantaan sellaiseen kohtaan, jossa ei ole karhuja.” Tämän kuultuaan puolet ryhmästä päätti kiertää Lava Northin. Me loput neljä pukeuduimme keltaisiin vesitiiviisiin suojapukuihin ja jakauduimme kahteen veneeseen. Mark ohjasi kolmatta venettä yksin.
Tyler, johon luotin kuin kallioon, työnsi veneen liikkeelle, tarttui kaikin voimin hihnoihin ja taisteli aaltojen raivoa vastaan.
Syöksyimme huimaavaa vauhtia eteenpäin, ja Tyler ohjasi meitä huudoillaan: ”Paino oikealle! Varokaa, aalto vasemmalla! Ja nyt, pitäkää kiinni!” Kuohut pärskyivät veneeseen, ja raivoava virta syöksi meitä eteenpäin. Mitä nyt? Kun avasin silmäni, näin kuinka Mark sinkoutui veneestään. ”Ei hätää!” Tyler huusi. ”Haemme hänet takaisin.” Meloin kaikin voimin ja Tyler ähkäisi jokaisella aironvedolla, mutta virtaus oli meitä voimakkaampi. Mark ajelehti yhä kauemmas. Minuutteja myöhemmin – vai oliko se sittenkin vain sekunteja myöhemmin – saavutimme Markin. Pidin tiukasti melaani myllertävässä virrassa. Mark tarttui melaan, ja Tyler hinasi hänet takaisin veneeseen.
”Kiitos...” Mark kuiskasi. Hänen kasvonsa olivat saaneet jäätikön kalpean värin. Ennen kuin Mark edes ehti osoittaa uupumusta, Tyler veti kollegansa viereensä penkille ja sanoi: ”Sinä soudat ja minä yritän tavoittaa veneesi pelastusköyden.” Todellisia ammattilaisia. Kolmen vedon jälkeen Tylerilla oli pelastusköysi kädessään, ja neljän vedon päästä rantauduimme hiekkasaarelle ja käänsimme yhdessä veneen ympäri.
Turnback Canyonin nimi kannattaa ottaa vakavasti (turn back eli kääntyä takaisin). Meille turisteille sadan metrin syvyinen kanjoni ja sen pohjalla virtaava joki erittäin hankaline koskineen oli liian vaarallinen. Ohitimme kohdan helikopterilla. Oppaiden lupaus siitä, että kanjonin jälkeen sää muuttuisi, ei toteutunut. Päinvastoin: matkan kohokohta, pätkä Tatshenshinin joen suulta Walker-jäätikölle, taitettiin sankassa sumussa. Emme nähneet edes edellämme kulkevaa venettä. Hiljaisuus oli täydellinen.
Korvauksena vaikuttavien näkymien puuttumisesta oppaamme järjestivät meille show’n turistikiertoajelun hengessä, tuntevathan he reitin jokaisen metrin.
”Vasemmalla ja oikealla riippujäätiköt työntyvät alas vuoren rinteiltä. Jäätiköiden jää loistaa kuin safiiri. Niiden väliin levittäytyy tummanvihreä aarniometsä. Nyt kuuluva loiske on peräisin Jamaika-nimisestä vesiputouksesta. Suurin piirtein tässä kulkee Yhdysvaltain raja...” Kuin lohdutukseksi sumusta työntyi esiin valkopäämerikotka, joka kaarteli hetken yllämme.
Illalla tunnelma leirinuotiolla oli kuitenkin hieman alakuloinen. Vetäydyimme telttoihimme surullisen tietoisina siitä, että meiltä oli jäänyt näkemättä paljon mahtavia maisemia.
Kaksi viimeistä päivää. Vaelsimme Walker-jäätikön yli. Mark leipoi kanelipullia, Katie poimi rannalta jokaiselle kukkakimpun, minä jäin teltanpystytyskilpailussa toiseksi viimeiseksi (17 minuuttia, vain Patricia oli hitaampi) ja Maxine tarjosi meille konjakkia. Taivas pysyi harmaana, välillä satoi vähän ja välillä kaatamalla. Jossakin vaiheessa syntyi idea saunasta, ja yhtäkkiä kaikki saivat uutta virtaa.
Koko jokimatkamme viimeisen etapin ajan suunnittelimme saunaamme. Mistä löytäisimme polttopuita? Mistä sadesuojasta voisimme luopua? Mitkä kivet säilyttäisivät lämmön pisimpään? Tarkenisiko tässä kylmyydessä edes juosta teltasta saunaan? Miltä mahtaisimme haista matkattuamme monta päivää ilman suihkua?
Nyt saunamme on valmis. Hikoilemme saunan lämmössä ja nautimme. Kaukana jäävuoret lipuvat ohitsemme. Pian pulahdamme maailman viileimpään kylmäaltaaseen.
Artikkeli on julkaistu GEO-lehden touko-kesäkuun numerossa 2008.
Teksti: Katja Trippel Kuvat: Ilja Herb
|
