Australia
Koalan elämää
Olivia nukkui hievahtamatta. Kolmen aikaan yöllä se söi kaksi lehteä. Puoli neljältä se rapsutti itseään. Sitten se käpertyi takaisin karvakääröksi. Olimme tarkkailleet keskiyöstä lähtien koalanaarasta, joka kyyhötti kymmenen metrin korkeudessa eukalyptuspuun latvassa pää oksaa vasten, silmät suljettuina. Joka viides minuutti valaisimme koalaa infrapunalampulla ja kirjasimme muistiin, mitä koala teki. Tehtävä oli helppo: vajaat sata kertaa merkitsimme papereihimme, että Olivia nukkui.
Myös omat silmäni painuivat hiljalleen kiinni, ja vaivuin hetkeksi unten kuljetettavaksi. Sitten havahduin hereille. Läheltä kuului lepakon siivenisku. Pöllö huhuili, ja toinen vastasi.
”Caroline, oletko hereillä?” kuiskasin pimeyteen.
”Olen”, ranskalainen työtoverini vastasi. Hän istui maassa vieressäni. Kun päivä alkoi sarastaa puoli viiden maissa, koala venytteli ja antoi jalkansa valahtaa oksalta alas. Seuraava tiimi vapautti meidät koalapäivystyksestä kahdeksalta aamulla.
Saavuimme viikko sitten australialaiselle St. Beesin saarelle parin viikon tutkimusleirille. Kuudesta harrastelijatutkijasta koostuvaa ryhmäämme johti 54-vuotias australialainen koalatutkija Alistair Melzer. Matkan järjestelyistä vastasi kansainvälinen luonnonsuojelujärjestö Earthwatch. Kokemuksellemme kertyi hintaa 2 695 euroa, jolla olisimme voineet työleirin sijaan hankkia itsellemme luksusristeilyn. Maksamamme summa ei kuitenkaan mennyt hukkaan: sillä rahoitettiin St. Beesillä asuvan koalayhdyskunnan tutkimusta, ja pääsimme itse osallistumaan tutkimustyöhön vapaaehtoistyöntekijöinä.
St. Bees sijaitsee 25 kilometrin päässä Queenslandin rannikolta, Ison Valliriutan luonnonpuiston eteläosassa. Saaren sademetsät ovat niin tiheitä, ettei aurinko juurikaan pääse paistamaan lehvästöjen läpi. Vuorenharjanteita peittävät opuntiakaktukset, ja niiden päällä liitävät sinimustat perhoset. Jyrkät kallioseinämät, hohtavanvalkoiset hiekkarannat ja koskemattomat koralliriutat saaren ympärillä hallitsevat maisemaa.
Lensimme potkurikoneella ensin St. Beesin naapurisaarelle, jolta jatkoimme matkaa laivalla kohti lopullista kohdetta. Laiva joutui ajamaan edestakaisin viisi kertaa, ennen kuin kaikki ihmiset, varusteet ja kahden viikon aikana tarvittavat elintarvikkeet oli saatu kuljetettua rannalle.
Saarella meitä tervehti joka puolelta kuuluva jyrähtely ja röhkinä – vai olivatko äänet sittenkin röyhtäisyjä ja voimakkaita kuorsausääniä? Kyseessä olisi voinut olla myös loriseva viemäriputki. Näillä äänillä koalaurokset ilmaisivat läsnäolonsa ja sosiaalisen asemansa. Naaraiden ääntely ei ollut yhtä läpitunkevaa. Koaloiden käyttäytymisen yksityiskohdat selvisivät kuitenkin vasta leirimme aikana.
Teksti: Juliane von Mittelstaedt Kuvat Matthieu Paley
|
