Terveydenhoito
Myös lääkäri tekee virheitä
Yhdysvaltalainen lääkäri ja kirjailija Jerome Groopman kertoo lääkäreiden ajatusvirheistä, vääristä diagnooseista ja omasta suurimmasta virheestään. Groopman kaipaa lääkärinkoulutukseen opetusta siitä, miten virhepäätelmät syntyvät.
Kuvitelkaa, että potilaanne valittaa kovia selkäkipuja. Hän on käynyt jo kahdella ortopedilla ja saanut heiltä täysin toisistaan poikkeavat diagnoosit. Miten saatte selville, mikä potilasta todella vaivaa?
Pyydän häntä kertomaan sairauskertomuksensa yksityiskohtia myöten. Kollegoiden tutkimusten tuloksia en halua nähdä lainkaan. Maineikkaan kanadalaisen lääkärin Sir William Oslerin mukaan meidän tarvitsee vain kuunnella potilasta: potilas kertoo meille diagnoosin.
Miten voi olla mahdollista, että Harvard Medical Schoolin professori tarvitsee diagnoosin tekemiseen maallikon apua?
Potilas tuntee kehonsa paremmin kuin kukaan muu, joten hänen oma kertomuksensa sisältää ratkaisevat tiedot. Ne saan selville vain potilasta kuunnellen ja vasta silloin pystyn ymmärtämään, mikä häntä vaivaa.
Toisinaan lääkärit hermostuvat, kun potilaat kertovat omista epäilyistään vaivojen syiksi.
Jotkut lääkärit eivät halua kuulla potilaiden omia arvailuja, sillä he pelkäävät menettävän arvovaltansa. Uskon kuitenkin, että kaikki, mitä potilas sanoo, on arvokasta. On samantekevää, osoittautuuko se lopulta oikeaksi vai ei.
Väitätte, että noin 15 prosenttia lääkäreiden tekemistä diagnooseista on vääriä.
Kyllä, näin on sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa.
Mistä virhediagnoosien yleisyys mielestänne johtuu?
Ennen kaikkea koulutusjärjestelmästä. Lääkärinkoulutuksessa ei opeteta, miten virheet ja virhepäätelmät syntyvät.
Mikä on pahin oma virheenne?
Kun toimin nuorena lääkärinä Massachusetts General Hospital -sairaalassa, minulla oli potilaana vanhahko nainen, joka valitti jatkuvista rintakivuista. Olin varma, että hän oli luulosairas. Muutamaa viikkoa myöhemmin minut kutsuttiin ensiapuun. Samalla potilaalla oli repeämä aortassa eli isossa valtimossa, joka johtaa veren sydämestä kehoon.
Potilas kuoli. Jos oikea diagnoosi olisi tehty ajoissa, hänet olisi mahdollisesti voitu pelastaa.
Kirjassanne How Doctors Think pohditte seikkoja, jotka johtavat lääkäreiden vääriin diagnooseihin. Kuinka montaa lääkärikollegaanne haastattelitte kirjaa varten?
Heitä oli vajaat sata. Joukossa oli yhtä lailla yliopistosairaaloiden erikoislääkäreitä kuin suurkaupunkien sairaaloissa työskenteleviä yleislääkäreitä.
Miten saitte kolleganne kertomaan omista virheistään?
Kysyin heiltä aluksi, tiesivätkö he ylipäätään, miten he päätyivät diagnooseihinsa. He eivät yleensä pystyneet selittämään sitä. Vasta sitten otin puheeksi väärät diagnoosit. Lupasin lisäksi, että kirjan kiusallisimmat esimerkit tulisivat olemaan omia virheitäni. Lopulta sain luvan mainita melkein kaikki kollegat heidän oikeilla nimillään. Useimmat väärät diagnoosit eivät johdu puutteista käytännön taidoissa, vaan ajatusvirheistä.
Mistä ajatusvirheet johtuvat?
Lääkärit löytävät usein kiireessä oireiden syyksi jonkin ilmeiseltä vaikuttavan seikan. Eräässä tapauksessa arizonalaisessa sairaalassa työskentelevän kollegani Harrison Alterin vastaanotto oli täynnä flunssapotilaita flunssaepidemian aikana. Vastaanotolle saapui nainen, joka kertoi, ettei hän voinut hyvin, vaikka oli ottanut jo muutaman aspiriinin. Keuhkojen röntgenkuvissa ja verikokeissa ei ilmennyt mitään erityistä. Siitä huolimatta lääkäri määritti taudin flunssaksi – koska hän oli nähnyt kaiken päivää flunssapotilaita.
Kaksi tuntia sairaalaan ottamisen jälkeen toinen lääkäri totesi, että naisella oli aspiriinin aiheuttama myrkytys. Nainen ei ollut ottanut vain muutamaa pilleriä, vaan niellyt lyhyessä ajassa kolmekymmentä tablettia!
Kirjailija Malcom Gladwell korostaa bestsellerissään Blink – The Power of Thinking Without Thinking intuition merkitystä. Gladwellin mielestä ihmisen pitäisi noudattaa ensimmäistä, alitajuntansa tuottamaa oivallusta.
Aivan, tiedän. Kuinka moni radiologi väittääkään tietävänsä röntgenkuvaa vain vilkaistuaan, mistä on kyse! Mutta tieteelliset tosiasiat osoittavat, että voidaan tehdä vakavia virheitä, jos röntgenkuvan systemaattinen analysointi jätetään tekemättä. Lääketieteessä intuitio voi olla tärkeä, mutta se olisi myös voitava kyseenalaistaa.
Suositteletteko lääkärin vaihtoa, jos potilaalla on epäilyksiä lääkärinsä hoidon tai diagnoosin suhteen?
Se voi olla tarpeen. Täällä Bostonissa eräs nainen oli 15 vuoden aikana käynyt yli 30 lääkärillä. Hän oli laihtunut silminnähtävästi. Lääkärit olivat vahvistaneet naisen oireiden johtuvan syömishäiriöstä ja lopulta jopa olettaneet, että hän oksentaisi salaa. Lopuksi potilas kääntyi erään naislääkärin puoleen. Vasta tämä totesi, että naisella oli keliakia. Hän oli allerginen gluteenille, jota on monissa elintarvikkeissa. Potilaan on tehtävä lääkärille selväksi, että hän puhuu totta ja haluaa, että hänet otetaan vakavasti.
Noin 40 prosentilla lääkäriin hakeutuvista ihmisistä ei voida todeta mitään elimellisiä sairauksia. Miten toimitte, kun vastaanotollenne tulee nainen, joka luettuaan artikkelin bruselloosista uskoo, että hänellä on tämä tauti?
Selittäisin hänelle laboratoriotulosten avulla, miksi hänellä ei voi olla bruselloosia. Näyttäisin hänelle myös tyhjät bakteeriviljelymaljat ja muut todisteet. On ihmisiä, joilla on suorastaan pakkomielteenä ajatus, että he ovat sairastuneet johonkin tautiin. He tarvitsevat usein psykologin tai psykiatrin apua. Ensimmäinen askel kuitenkin on, että heidän lääkärinsä selittää heille, miksi he eivät ole sairaita.
Onko muita seikkoja, jotka edesauttavat väärien diagnoosien syntyä?
Rahalla voi olla suuri merkitys. Tämä näkyy esimerkiksi selkäleikkauksissa - surullista kyllä. Enintään pari prosenttia ristiselkäkivuista kärsivistä ihmisistä tarvitsee jäykistysleikkausta, jossa nikamasolmut kiinnitetään toisiinsa tangoilla ja ruuveilla. New Yorkissa toimiva kirurgi ansaitsee tästä toimenpiteestä 20 000 dollaria, kun taas pelkkä lähete lääkintävoimistelijalle tuo hänelle vain 200 dollaria. Jäykistysleikkausten määrä onkin lisääntynyt räjähdysmäisesti. Suurimmassa osassa tapauksista ei ole voitu osoittaa, että potilas olisi hyötynyt leikkauksesta.
Nykyisin vaaditaan, että lääkäreiden on noudatettava toiminnassaan periaatteita, jotka perustuvat yksinomaan tieteellisiin todisteisiin. Voidaanko väärien diagnoosien ja tarpeettomien toimenpiteiden määrää näin vähentää?
Näyttöön perustuva lääketiede on tärkeää. Ei saisi kuitenkaan unohtaa, että tiedot, joihin nämä periaatteet perustuvat, ovat aina keskiarvoja. Monet potilaat kun eivät yksinkertaisesti vastaa kliinisten kokeiden koehenkilöitä. Lääkärin on aina kysyttävä myös: kuka edessäni oleva potilas on? Missä määrin voin soveltaa häneen kyseisiä periaatteita?
Mitä ehdotatte väärien diagnoosien määrän vähentämiseksi?
Olemme ottaneet lääketieteessä käyttöön molekyylibiologian, leikkausrobotit ja kuvantamismenetelmät. Kognitiotieteet on kuitenkin tähän saakka jätetty huomiotta. Niitä pitäisi hyödyntää tehokkaammin. On olemassa uusi kognitiotutkimuksen haara, jossa tutkitaan erityisesti ajattelun virheitä.
Me lääkärit käytämme ajattelussamme oikoteitä etenkin, jos olemme epävarmoja tai meillä on kiire. Jos meitä olisi koulutettu ymmärtämään, miten kognitiiviset prosessit toimivat, voisimme vähentää vääriä diagnooseja. Lisäksi lääkärin on kuunneltava potilasta ja pystyttävä luomaan potilaiseen sellainen yhteys, että se estää lääkäriä joutumasta ajattelussaan ansaan.
Jerome Groopman on Bostonissa sijaitsevan Harvard Medical Schoolin syöpä- ja aidstutkija.Hän on on tutkimustyön ohessa työskennellyt yli 20 vuotta lääkärinä käytännön työssä. Hän on erikoistunut syöpää, veritauteja ja aidsia sairastavien potilaiden hoitoon. Vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassaan How Doctors Think hän kuvailee avoimesti, miten lääkäreiden ajatusvirheet ja virhepäätelmät voivat johtaa vääriin diagnooseihin.
Toimittaja Jörg Blech työskentelee saksalaisen Der Spiegel -aikakauslehden Yhdysvaltain kirjeenvaihtajana.
Artikkeli on julkaistu GEO-lehden helmikuun numerossa 2009.
Teksti: Jörg Blech
|
